Talo

Olivathan perustukset huonot. Tulva oli tehnyt tehtävänsä ja betonipylväät kallistuivat uhkaavasti. Koilliskulman alalaudat hipoivat maata. Maali oli kauan sitten hilseillyt ja laudat pehmenneet. Olisivat ehkä potkaistessa päästäneet jalan sisään, jos joku olisi huomannut potkaista.

Talossa oli monta kerrosta, isä taisi olla rakentamassa kahdeksatta. Lisäksi oli siipeä, parveketta ja lasikuistikin. Viimeinen kerros oli kuitenkin liikaa. Koilliskulma vajosi lisää, kellarin lattia halkeili ja olohuoneen tapetissa oli pitkä repeämä.

Äiti yritti epätoivoisesti tukea koilliskulmaa, lisäsi lautaa sinne tänne ja sadatteli mielessään, kun isää ei kuulunut apuun. Eihän hän yksin mitään kaatuvalle talolle mahtaisi.

Isä rakensi innoissaan kahdeksatta kerrosta. Oikeastaan se oli enemmänkin tornihuone, josta pääsi avaralle kattoterassille.

Tai olisi päässyt.

Isä oli unohtanut jäättää oviaukon. Hän oli innoissaan lyönyt seinälautaa toisen viereen, kunnes viimeinenkin seinä loisti tuoretta lautapintaa. Isä aikoi siirtyä terassille kahville pitkän työpäivän päätteeksi, mutta mihinkäs sitä siirtyi, kun ei oviaukkoa ollut. Eikä ikkunoitakaan, vain pieni kattoikkuna, josta ei lapsikaan mahtunut ryömimään.

Harmissaan isä oli, tietenkin. Oli kai taas suunnitellut niin innoissaan, että ei muistanut ajatella, mitä oli tekemässä. Sahakin oli jäänyt terassille.

Lapsi leikki neljännessä kerroksessa itsekseen. Äiti touhusi alhaalla, harmin savu sieltä välillä pöllähti ikkunoita hämärtämään. Joskus kuului mutinaa ja huudahduksia. Lapselle niitä ei suunnattu, ne etsiytyivät jonnekin ylöspäin, sinne, mistä kuului vasaran pauketta. Nyt tosin isäkin oli hiljennyt, olisiko saanut työnsä valmiiksi?

Talo natisi tuulessa.

Lapsi kiipesi tuolille kurkkiakseen ikkunasta ulos. Taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä ja tuuli otti vauhtia järven pinnasta.

Pyhä Äiti sattui paikalle tervehtimään näitä kolmea lastaan. Lapsi näki hänet ikkunasta ja huusi: ”Äiti, pihalla on täti, joka hymyilee niin kauniisti!” Äiti ei kuullut, hän etsi kuumeisesti kohtaa, josta vesi pääsi kellariin.

Kun vastausta ei kuulunut, lapsi kääntyi uudelleen katsomaan ulos ja henkäisi. Tuuli yltyi ja taivas tummui, mutta samalla maa kirkastui. Pyhän Äidin ja talon ympärille virtasi joka suunnalta enkeleitä, ensin muutamia, sitten kymmeniä, sitten satoja. Lukemattomia enkeleitä. Lapsi ei osannut laskea, mutta niitä taisi olla seitsemäntuhatta, ainakin. ”Äiti!” hän huusi nyt niin kovaa kuin jaksoi. ”Täällä on enkeleitä!”

Äiti kuuli sanan ´enkeleitä´. Niin, olisipa enkeleitä. Äiti oli niistä kuullut, tiesi toisten tavanneenkin. Hän ei ollut nähnyt yhtään. Yksikään ei tullut tätä taloa tukemaan, ojentamaan auttavaa kättään. Kohta he olisivat myrskyn armoilla koko perhe. Vaikka hän kuinka rukoili, ei yksikään enkeli näyttäytynyt, ääntäkään ei Taivaan valtakunnasta kuulunut. Yksin hän sai tätä taloa pitää koossa. Talo nytkähti uhkaavasti kohti koillista.

Pyhä Äiti katsoi hellästi lapsiaan. Tätä myrskyä ei tämä talo enää kestäisi. Perustukset olivat niin huonot, ettei taloa enää kannattanut korjata, eikä ainakaan rakentaa siihen uutta. Pyhä Äiti sulki silmänsä ja puhutteli äitiä. Luovuta jo, rakas lapsi, rakennetaan uusi talo, luodaan uudet, vahvat perustukset. Äiti oli lysähtänyt väsyneenä kellarin lattialle istumaan, itki omaa yksinäistä yritystään. Jostakin nousi mieleen tunne lämpimistä käsistä, suurista, turvallisista käsistä, joihin saattoi käpertyä kuin linnun pesään. Uni vei äidin mennessään.

Isänkin korviin kantautui ´enkeleitä´. Lapsi taisi nähdä niitä, kun oli noin innoissaan. No, eihän isä tietenkään mitään nähnyt, kun oli itsensä lautahäkkiin vanginnut, hajamielinen kun oli. Portaatkin olivat terassin puolella. Talo natisi taas uhkaavasti. Taisi tulla talosta liian korkea, myönsi jo isäkin. Liian hutera se oli muutenkin. Talvella pyrki pakkanen sisään, sateella sai väistellä ämpäreitä. Mutta kauniita huoneita oli monta, itäiseltä parvekkeelta saattoi ottaa auringon vastaan, läntisellä juoda iltateetä, olohuoneessa takkatulen loisteessa saattoi yön antaa tulla. Nyt taisi koko talo kaatua, eikä isästä ollut kenenkään pelastajaksi. Loukkuun jäisivät kaikki, lautakasan alle. Isäkin oli väsynyt, kävi lautakasalle pitkäkseen loppua odottamaan.

Pyhä Äiti avasi silmänsä, katsoi ylimpään kerrokseen. Isän tuuditti uneen kuva kauniista, pienestä talosta tukevalla kalliolla . Siinä olivat ovet ja ikkunat paikallaan ja äidillä hymy herkässä. Niin, äidin hymy, koska hän oli sen viimeksi nähnytkään?

Myrsky yltyi. Lapsi seurasi sitä ikkunasta, ei yksin osannut uloskaan lähteä. Pelätäkään ei osannut, kun ulkona oli niin paljon ihmeteltävää. ”Miksi täällä on näin kauheasti enkeleitä?” kysyi hän Pyhältä Äidiltä. ”Äitisi on kutsunut heidät kaikki!” tämä vastasi hymyillen. ”Tunteeko äiti näin paljon enkeleitä?” kysyi lapsi silmät suurina. ”Ei, kultaseni, ei tunne,” suru häivähti Pyhän Äidin silmissä, ”mutta kyllä hän on ne kaikki kutsunut.” ”Jaa”, totesi lapsi, hän ei ymmärtänyt.

Talo tärähti niin, että lapsi oli pudota tuolilta. Enkelikunnassa kävi kohahdus. Odotettiin vain oikeaa hetkeä.

Nousi raju tuulenpuuska. Lapsi huomasi talon kallistuvan ja näki kukkaruukkujen liukuvan ikkunalaudalla. Sitten kaikki oli silkkaa valomerta ja lapsi putosi, kai ikkunasta. Hetken hän tunsi lentävänsä enkelimeressä. Laudankappaleita, tuoleja, mattoja ja lautasia lenteli ohi. Sitten hän jo olikin kauniisti hymyilevän tädin sylissä.

Myrsky laantui ja tuli hiljaista. Talon paikalla oli enää kellarin lattiasta muodostunut katos, ja katoksen alla äiti ja isä nukkumassa. ”Koti lähti pois!” huokaisi lapsi hämmästyneenä. Pyhä Äiti kantoi hänet läheiselle kukkulalle ja osoitti tasannetta jonkin matkan päässä. Siellä oli tummia kasoja. Enkelit tulivat ja menivät, ja kasat hitaasti kasvoivat. Siellä olisi paikka uudelle talolle, tunsi lapsi mielessään. Vielä hän hetken katseli enkelten liikettä, tunsi tädin lämpimän sylin, kunnes enkelien hiljainen laulu kantoi hänetkin uneen.

Aamu valkeni vielä harmaana. Järven yllä leijui usvaa. Lapsi heräsi ensimmäisenä, löysi nallen viereltään ja hymyili. Hän otti nallen hellästi syliinsä ja keinutti sitä. ”Koti lensi pois, mutta sille on jo uusi, parempi paikka!”

Äiti ja isä havahtuivat lapsen puheeseen. Äiti katsoi kellarin kattoa ja näki muutaman pilven ajelehtivan vaalenevalla taivaalla. Totta, taloa ei enää ollut. Mitäs hän oli sanonut, tätä myrskyä se ei enää kestäisi. Isä vain ihmetteli. Tässä hän oli, kaikki luut ehjinä, kädet ja jalat tuntuivat liikkuvan, pääkin oli paikallaan. Lautahäkki oli tipotiessään. Nyt ei ollut kuin pelkkää ovea ja ikkunaa. Hän oli pudonnut kahdeksannesta kerroksesta ja oli hengissä!

Lapsi veti kärsimättömästi vanhempiaan käsistä. ”Tulkaa, mennään katsomaan meidän uutta taloa!” Vanhemmat nousivat ylös. Äiti olisi surrut talon raunioilla, mutta raunioita ei ollut. Ei laudan lautaa, eikä mitään muutakaan. Vain tyhjä kellarin monttu. Isä oli edelleen innoissaan siitä, että oli hengissä. Hän kaappasi lapsen syliinsä ja tanssahteli kellarikuopan ympärillä tanssia, jonka rytmin vain hän itse tunsi ja huudahteli välillä. Kunnes pysähtyi kuuntelemaan lapsen sanoja: mitä uutta taloa?

Lapsi veti vanhemmat viereiselle kukkulalle ja osoitti nyt aamuauringossa lämpenevää kalliotasannetta. Taloa ei sieltä näkynyt, vain pienempiä ja suurempia erimuotoisia kasoja, kuin muurahaisyhdyskunta olisi muuttanut kalliolle. Perhe kulki lähemmäs katsomaan. No juu, kyllä tämä kaikki oli heidän taloaan. Laudat olivat siistissä pinossa, huonekalut yhdessä, vaatteet ja peitteet yhdessä. Astiat pinoissa pienellä ruoholäikällä. Kaikki ehjinä.

Saattoi jotakin puuttuakin, mutta ei mitään, mitä he olisivat muistaneet kaivata. Lapsi selitti, kuinka kaunis täti ja seitsemäntuhatta enkeliä tulivat ja veivät talon mennessään. Isä ja äiti pudistelivat päätään, mutta eivät sanoneet mitään. Tuulen tekosia tämä ei ollut, sen hekin näkivät ja ymmärsivät.

Äiti istahti jo lämmenneelle kalliolle. Hänen mieleensä muistui uni turvallisista käsistä. Tämä kallio oli kuin turvallinen kämmen. Tähän olisi hyvä rakentaa.

Isä mittaili jo innoissaan talon paikkaa, rakenteli pilvilinnoja. Tehtäisiinkö leveää vai korkeaa? Torneja vai parvekkeita? Vaiko niitä kaikkia? Äiti huokaisi. Miten olisi ihan tavallinen pieni talo, joka olisi helppo siivota? Sitten hän hymyili. No olkoon. Kai siinä voisi olla joku uloke. Ehkä pieni torni. Kunhan se olisi kodikas. Ja kunhan se on tällä kalliolla.

Lapsi juoksi järven rantaan, katsoi auringon kuvajaista vedessä ja mietti. Äiti oli kutsunut kauhean määrän enkeleitä. Mielessään hän kysyi: ”Täti, saisinkohan minäkin yhden enkelin, jos kutsun?” Pyhä Äiti nauroi hänelle auringon kuvajaisesta. ”Tottakai!” Lapsi nousi innoissaan ja kutsui: ”Tule, tule enkeli minun seurakseni, tule!” Pyhän Äidin helmoista lähti pieni enkeli, lennähti lapsen luokse ja nauroi lapsen ymmyrkäisille silmille. ”Mitä leikitään?” ”Leikitään sitä, kun seitsemäntuhatta enkeliä siirtä taloa!” Se oli siitä lähtien lapsen lempileikki.