Taimi

Olipa kerran hyvin kuivalla arolla pieni puutarha. Puutarhan laitamilla kasvoi pieni punavaahteran taimi.

Aina iltaisin puutarhuri kävi taimia kastelemassa ja kertoi niille monenlaisia tarinoita maailmasta. Pieni punavaahtera kuunteli tarkkaan. Yhtä tarinaa se kuunteli vielä muita tarkemmin. Puutarhuri kertoi, että syvällä maan alla oli kuin suuren suuri järvi, pohjavedeksi sitä kutsuttiin. Ihmiset porasivat kaivonreikiä saadakseen sieltä vettä. Joskus se oli niin syvällä, että pisinkään pora ei sitä tavoittanut. Mutta puutarhuri tiesi kertoa, että tässä puutarhan alla pohjavesi nousi niin lähelle maan pintaa, että jos puu oikein yrittäisi, sen juuret voisivat yltää aina pohjaveteen saakka. Silloin sen ei enää koskaan tarvitsisi kärsiä kuivuudesta, sillä olisi aina riittävästi vettä.

Pieni punavaahtera päätti mielessään, että kasvattaisi oikein pitkät juuret, aina pohjaveteen saakka.

Kului muutama vuosi ja puutarhuri joutui muuttamaan pois. Puutarhassa kävi joku aina välillä kastelemassa, mutta kukaan ei ottanut sitä omakseen ja välillä se unohtui kokonaan. Yksi toisensa jälkeen taimet nuukahtivat ja kuolivat. Tuli muutama hyvin, hyvin kuiva kesä. Lopulta vain pieni punavaahtera kituutti elossa. Silläkin oli vain muutama, roikkuva lehti.

Eräänä päivänä uusi puutarhuri astui portista sisään, katseli surullisena ympärilleen. Sitten se ilahtui huomatessaan punavaahterassa vielä lehtiä. Olihan täällä vielä elämää!

Monta iltaa puutarhuri istui punavaahteran vieressä ja kuunteli. Yön ensimmäiset tähdet loistivat hiljaisuudessa. Puutarhuri kuuli punavaahteran äänen, kertomuksen pohjavedestä maan alla. Hän kuuli, kuinka sen juuret hiljaa, hitaasti, tavoittelivat yhä syvemmälle. Mutta vain jonkun pisaran se oli sieltä täältä löytänyt, ei mitään pohjavettä. Oliko se sittenkin vain pelkkä tarina? Puutarhuri näki, kuinka punavaahteran lehdet lerpahtivat entisestään. Vielä oli kolme lehteä, ehkä nekin kohta tippuisivat.

Puutarhurille tuli hätä. Hän tunsi, että punavaahteran juuret eivät olleet enää kaukana pohjavedestä, aivan kohta se saisi taas voimaa kasvaa, mutta se ei enää jaksanut yrittää!

Puutarhuri alkoi kertoa punavaahteralle tarinoita, myös tarinaa pohjavedestä maan alla. Hän alkoi hoitaa muutakin puutarhaa, istutti uusia taimia ja kasteli niitä. Mutta punavaahteraa hän kasteli vain vähän, sille hän kertoi tarinoita.

Muut puutarhurit kävivät joskus puutarhaa katsomassa. Muuten näytti hienolta, mutta tuo punavaahtera tuossa, saahaa se nyt jo poikki ja istuta siihen jotakin muuta! Puutarhuri vain hymyili ja pudisti päätään. Ja illalla hän taas istui punavaahteran viereen ja kuunteli sen kanssa hiljaisuutta.

Punavaahtera oli jo unohtanut tarinansa. Tai ainakin se oli lakannut uskomasta siihen. Mitä nyt tuokin uusi puutarhuri kiusasi häntä mokomalla puheella. Kastelikin muita paljon paremmin. Punavaahtera kun vain kituutteli juuri ja juuri hengissä. Vähitellen se sai kuitenkin uskonsa takaisin, alkoi uudelleen kasvattaa juuriaan yhä syvemmälle.

Eräänä aamuna puutarhuri tuli taas taimia tarkastamaan. Jo kaukaa hän huomasi, kuinka punavaahteran lehdet olivat reippaina ja suorina kääntyneet kohti nousevaa aurinkoa. Se oli siis vihdoinkin yltänyt pohjaveteen saakka!

Onnellisena puutarhuri järjesti juhlat puutarhassaan. Hän esitteli ylpeänä punavaahteran kolmea terhakkaa lehteä. Puutarhassa oli myös kukkivia ruusuja ja köynnöksiä, reheviä marjapensaita, kauniita havupuita ja paljon muuta. Muut puutarhurit eivät oikein ymmärtäneet, mitä ilon aihetta oli noin surkeasta punavaahterasta. Puutarhuri vain hymyili ja katsoi punavaahteraa. Siitä tulisi vielä suuri, vankka puu, jossa olisi runsaasti lehtiä. Sen oksilla olisi hyvä istua, sen varjossa voisi levätä kovalla helteellä ja vaikka olisi kuinka kuivaa, se selviäisi ja jaksaisi kasvaa.

Sillä sen juuret olivat syvällä maan alla, aina pohjavedessä saakka.