Kaksonen

Perheellä oli talossa salaisuus. Vaitettu totuus, joka naapureiltakin koetettiin salata, hävettävä kun oli. Lapsi ei nimittäin ollut perheen ainoa lapsi. Oli myös Lapsen Kaksonen. Kaksonen oli hankala lapsi. Aina valmiina tekemään kiusaa, aina huutamassa ja häiritsemässä, rikkomassa tavaroita, lyömässä lasta. Vanhemmat olivat yrittäneet jos jonkinlaista kasvatuskeinoa, lukeneet oppaita ja kirjasia, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Kaksonen huusi ja heitteli tavaroita minkä ehti. Talon sortuessa hän oli ollut suljettuna omaan huoneeseensa, keskittyneenä leikkelemään patjaansa palasiksi.

Muutama päivä talon sortumisen jälkeen Pyhä Äiti kutsui Lapsen luokseen. He kulkivat yhdessä pieneen metsikköön järven rannalla. Kun he tulivat lähemmäksi, he kuulivat oksien rasahtelua, katkeilua, tömähdyksiä, huudahduksia. Metsikön keskelle oli rakennettu jonkinlainen risumaja, oikeastaan risuhäkki, jossa Kaksonen kyyhötti, pysähtyneenä kuuntelemaan lähestyviä ääniä. Risuhäkissä ei ollut ovea, Kaksonen oli juuri sulkenut viimeisenkin aukon. Häkki muistutti vähän vanhaa taloa, kävisi Lapsen mielessä.

Pyhä Äiti istuutui risuhäkin viereen. Lapsi tarkkaili Kaksosta. Olipa se likainen ja kalpea. Se tuntui kuulostelevan edelleen ääniä, mutta nyt oli hiljaista. Olipa sillä kummallinen katse! Tuntui, kuin se olisi katsonut suoraan kohti, mutta kuitenkin läpi jonnekin kaukaisuuteen. Lapsi alkoi heiluttaa kättään, ensin varovasti, sitten laajoissa kaarissa. Kaksonen ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tuntui keskittyneen täysin kuuntelemiseen edelleen. Lapsi katsoi kysyvästi Pyhää Äitiä. Tämä nyökkäsi. Kaksonen ei nähnyt juuri mitään. Vain pienen valon kajastuksen auringon paistaessa suoraan kohti.

Lapsi laittoi silmät kiinni ja otti muutamia haparoivia askeleita kohti häkkiä. Kaksonen hätkähti ja siirtyi taaemmas. Lapsi tunnusteli varovasti risuseinää, tuli sitten rohkeammaksi ja alkoi vedellä oksia irti. Kaksonen älähti vihastuneena, tuli pitämään kepeistänsä kiinni. Lapsi yritti ottaa pois, Kaksonen laittaa takaisin. He puhisivat ja väänsivät, oksia katkeili, molelmpien kädet naarmuilla. Kunnes Lapsen käsi sattui Kaksosen käden päälle. Kaksonen värähti. Tässä kädessä oli jotakin tuttua. Kolmatta päivää oli Kaksonen ollut eksyksissä, ulkona, vailla tuttuja seiniä, joiden avulla suunnistaa, vailla huonekalujen viitoittamia reittejä. Metsään törmättyään hän oli ensin kompastellut ja törmäillyt holtittomasti, sitten kaatunut risukasaan. Suutuspäissään oli heitellyt oksia, kunnes tunsi voimakasta tarvetta suojautua, seinien kaipuuta. Hän alkoi rakentaa häkkiä, josta ei koskaan tarvitsisi tulla ulos. Nyt Lapsi oli tullut ja aikoi hajottaa hänen häkkinsä. Kaksonen muisti Lapsen hyvin. Monet kerrat oli siihen törmännyt, joskus kosketellut, joskus nipistänyt tai vienyt kädestä tavaroita. Joskus lyönyt, ihan tavan vuoksi. Lapsi oli kummallinen. Se ei koskaan lyönyt takaisin.

Lapsi puristi kevyesti Kaksosen kättä, edelleen silmät kiinni, ja alkoi toisella kädellä raivata aukkoa häkkiin, kunnes pääsi pujahtamaan sisään. Kaksonen ei enää jaksanut vastustella. Lukemattomia tunteja oli hän rakentanut nukkumatta, syömättä, juomatta. Lapsi hajotti hänen turvapaikkaansa, mutta hän ei jaksanut kuin välillä hajamielisesti tarttua liikkuvaan oksaan. Lapsi hivuttautui aivan Kaksosen viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen. Pyhä Äiti lauloi, hyvin hiljaa. Kaksonen, uupunut lapsi, nukahti.

”Lähdetäänkö syömään?” Pyhän Äidin hymyilevät kasvot kurkistivat risuhäkin aukosta sisään. Lapsikin oli tainnut nukahtaa, toinen käsi puutuneena Kaksosen alla. Kaksonenkin havahtui ääneen, tunsi Lapsen vieressään ja samantien tulevansa autetuksi häkistä ulos. Hänet nostettiin varmoin ottein syliin. Joustava kävelyn rytmi rauhoitti.

Pyhä Äiti laski Kaksosen rantahiekalle ja antoi lapsille tuoretta leipää. Lapsi laittoi toisen kätensä Kaksosen polvelle, maamerkiksi. Kun he olivat syöneet, Lapsi lähti kuljettamaan Kaksosta hitaasti pitkin rantaa. Laittoi Kaksosen käsiin kiviä, hiekkaa, ruohoa, lehtiä, vettä. Toisti nimiä. Tämä on hiekkaa. Hiekkaa. Vettä. Vettä. Vesi valui Kaksosen sormien välistä, tuntui viileänä varpaissa. Vettä. Aalto räskäytti vettä nilkkoihin asti ja Kaksonen kiljahti. Lapsi piti Kaksosesta lujasti kiinni, talutti rantaveteen, niin että Kaksonen saattoi läikytellä vettä käsillään. Ja Kaksonen läiskytti, kuunteli ja tunnusteli. Hän nauroi, potkaisi vahingossa kiveen, säikähti ja itki. Lapsi piti lujasti vyötäisiltä kiinni.

Äiti ja isä olivat tulleet rantaan taukoa pitämään. He näkivät lapset yhtä aikaa. Äiti hetkeksi kalpeni, isän poskille nousi punaa. Oli siis Kaksonenkin selvinnyt. Naapureitakin oli rannalla uimaretkellä, katsoivat uteliaina lasten touhuja. Lasten leikkiä katsoessaan sekä äiti että isä huomasivat heti, että Kaksonen oli sokea. Aikaisemmin he eivät olleet sitä huomanneet. Kaksonen oli liikkunut niin taitavasti kotona, ulos he eivät olleet häntä uskaltaneet päästääkään. Tai kehdanneet. Siinä hän nyt leikki naapureiden silmien alla, vanhemmat häveten itseään. Olivatpa he itse olleet sokeita! Kun lapset tulivat rantaan, äiti riensi heitä halaamaan, otti Kaksosen syliinsä ja itki. Isä otti Lasta kädestä ja kävellessään mietti ääneen: ”Puutarhaan tarvitaan kaiteita. Ja selkeästi reunustettuja polkuja.” Lapsi nyökkäsi vakavana. Innostui sitten: ”Isä, saadaanko me tehdä savitaidetta?” Isän mielessä savimönjää valui pitkin pöytiä ja lattioita, sormenjälkiä seinillä, kunnes hän suunnitteli pihalle pöydän ja siirsi savimönjän sinne ja asetti ison pesusaavin sen viereen. ”Juu, mielellään ulkona, eikö vain?” Lapsi nyökkäsi, muotoili mielessään suurta savikarhua. Siitä tulisi portinvartija. Suru läikähti Lapsen silmissä. Hän kääntyi katsomaan kimmeltävää järven pintaa. ”Ei kukaan tunne niin kuin sokea,” sanoi Pyhä Äiti lempeästi hänen mielessään.